Koiran elämää
Vuosi sitten elin jänniä aikoja. Innoissani odotin labradorinnoutajan pentujen syntyvän. Kuin lapsi odottaisi joulua. Kun vihdoin sain tiedon siitä, että pennut olivat syntyneet, en olisi voinut olla enempää innoissani! 7 viikkoa syntymän jälkeen kävin hakemassa koiranpennun kotiini. Ja jo huomenna rakas hauvavauvani täyttää vuoden.
Pitkään mietin koiran hankkimista. Kun vihdoin olin tehnyt päätöksen, olin hyvin tyytyväinen ja innoissani. Lapsuudessa meillä oli aina koira ja kissa, joten lemmikit olivat olleet jo siitä asti elämässäni. Pitkään mietin, voinko ottaa koiraa yksin, ja selviänkö siitä yksin. Mutta miksi en selviäsi? Olenhan itsenäinen nainen, joka on selvinnyt monesta eri koettelemuksestakin, ja lemmikkihän on hyvä asia elämässä, ei negatiivinen asia. Ja enää ei tarvitsi nukkua yksin.
Ensimmäinen yö uuden koiranpentuni kanssa oli hyvin jännä. Jokaiseen inahdukseen ja liikkumiseen reagoin heti, oli vaikea nukkua. Muistan ajatelleeni vain, että toivottavasti sillä on kaikki hyvin. Ensimmäiset päivät menivät pentuun tutustuessa ja leikkiessä, totuteltiin myös yksin olemiseen. Oli sydäntä särkevää jättää pieni koira yksin, ja varsinkin, kun kuuli sen itkun ulko-oven läpi. Mutta töihin oli pakko mennä. Pieni tuholainen odotti minua kotona, naskalihampaat olivat laittaneet palasiksi kaikki sanomalehdet. Mikä hirveä sotku! Onneksi enää ei ole samanlaista sotkua odottomassa - tosin välillä kirjat, matot, tyynyt ja erityisesti kengät saavat edelleenkin kyytiä. Mutta oma moka, jos olen ne jättänyt huolimattomattomasti saanti etäisyydelle.
Vuoden aikana myös oma elämä on muuttunut paljon koiran myötä. Hauvavauvani on tuonut elämääni paljon iloa. Se on vierelläni kuuntelemassa turhan päiväisiä hömpötyksiä, eikä arvostele. Se on aidosti iloinen nähdessään minut. Mikä onkaan parempaa kuin mennä kotiin, jossa odottaa joku, joka on oikeasti iloinen nähdessään sinut? Koiran myötä vastuu kasvaa, olenhan nyt vastuussa, että sillä on kaikki hyvin. Mutta en valita, se kuuluu perheeseen.
Perheeseni kuuluu tällä hetkellä avomies ja 2 koiraa. Tämä koira, josta olen aiemmin puhunut, on minun koirani. Hieman reilu vuosi sitten tapasin myös avomieheni, jolla on myös oma koira. Meillä on siis uusioperhe, mutta ihmislasten tilalla on koirat. Avomieheni koira ei ole meillä koko aikaa, koska sillä on myös toinen koti, jossa se oleilee aina välillä. Alkuun tämä yhtälö tuntui ehkä hieman hankalalta, ja haastavalta. Mutta onneksi koirat tottuivat toisiinsa, ja nyt niiden kanssa menee todella hyvin. Tiedän, että varsinkin uroskoirien kanssa voi olla hyvin hankalaa saada hommaa toimimaan. Ja olihan meilläkin alkuun ongelmia, kun 'nokkimisjärjestys' oli niille epäselvä. Onneksi lopulta kaikki meni hyvin.
Rakkaat hauvelit ovat myös tuhonneet hirveästi kaikkia tavaroita, ja mikä pahinta - toinen oppii toiselta. Jossain vaiheessa, kun heitin rikki syötyjä tavaroita roskiin lähes joka päivä ja kotona odotti lattialla pissat ja kakat, sekä joku ryökäle oli myös käynyt pissaamassa sänkyyn, ajattelin ettei homma voi toimia millään. Koiran omistaminen vaatii siis paljon kärsivällisyyttä, en edes tiedä enää, kuinka monta kertaa olen laskenut ensin kymmeneen, ja alkanut taas laittamaan kotia kuntoon. Pahimmat tuhot tapahtuvat aina yleensä silloin, kun on töissä. Se on mielenosoitusta, on tylsää olla yksin.
Mietin välillä koiraani katsoessa onnellisuutta. Onko se onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Voisinko tehdä jotain toisin? Se on riippuvainen minusta, annanhan sille kodin ja ruokaa, ulkoilutan päivittäin useita kertoja. Jos se osaisi puhua, mitä se sanoisi minulle? En tiedä, onko itsekästä sanoa, että mielestäni koirallani on hyvä elämä. Se saa elää koiran elämää.
Pitkään mietin koiran hankkimista. Kun vihdoin olin tehnyt päätöksen, olin hyvin tyytyväinen ja innoissani. Lapsuudessa meillä oli aina koira ja kissa, joten lemmikit olivat olleet jo siitä asti elämässäni. Pitkään mietin, voinko ottaa koiraa yksin, ja selviänkö siitä yksin. Mutta miksi en selviäsi? Olenhan itsenäinen nainen, joka on selvinnyt monesta eri koettelemuksestakin, ja lemmikkihän on hyvä asia elämässä, ei negatiivinen asia. Ja enää ei tarvitsi nukkua yksin.
Ensimmäinen yö uuden koiranpentuni kanssa oli hyvin jännä. Jokaiseen inahdukseen ja liikkumiseen reagoin heti, oli vaikea nukkua. Muistan ajatelleeni vain, että toivottavasti sillä on kaikki hyvin. Ensimmäiset päivät menivät pentuun tutustuessa ja leikkiessä, totuteltiin myös yksin olemiseen. Oli sydäntä särkevää jättää pieni koira yksin, ja varsinkin, kun kuuli sen itkun ulko-oven läpi. Mutta töihin oli pakko mennä. Pieni tuholainen odotti minua kotona, naskalihampaat olivat laittaneet palasiksi kaikki sanomalehdet. Mikä hirveä sotku! Onneksi enää ei ole samanlaista sotkua odottomassa - tosin välillä kirjat, matot, tyynyt ja erityisesti kengät saavat edelleenkin kyytiä. Mutta oma moka, jos olen ne jättänyt huolimattomattomasti saanti etäisyydelle.
Perheeseni kuuluu tällä hetkellä avomies ja 2 koiraa. Tämä koira, josta olen aiemmin puhunut, on minun koirani. Hieman reilu vuosi sitten tapasin myös avomieheni, jolla on myös oma koira. Meillä on siis uusioperhe, mutta ihmislasten tilalla on koirat. Avomieheni koira ei ole meillä koko aikaa, koska sillä on myös toinen koti, jossa se oleilee aina välillä. Alkuun tämä yhtälö tuntui ehkä hieman hankalalta, ja haastavalta. Mutta onneksi koirat tottuivat toisiinsa, ja nyt niiden kanssa menee todella hyvin. Tiedän, että varsinkin uroskoirien kanssa voi olla hyvin hankalaa saada hommaa toimimaan. Ja olihan meilläkin alkuun ongelmia, kun 'nokkimisjärjestys' oli niille epäselvä. Onneksi lopulta kaikki meni hyvin.
Rakkaat hauvelit ovat myös tuhonneet hirveästi kaikkia tavaroita, ja mikä pahinta - toinen oppii toiselta. Jossain vaiheessa, kun heitin rikki syötyjä tavaroita roskiin lähes joka päivä ja kotona odotti lattialla pissat ja kakat, sekä joku ryökäle oli myös käynyt pissaamassa sänkyyn, ajattelin ettei homma voi toimia millään. Koiran omistaminen vaatii siis paljon kärsivällisyyttä, en edes tiedä enää, kuinka monta kertaa olen laskenut ensin kymmeneen, ja alkanut taas laittamaan kotia kuntoon. Pahimmat tuhot tapahtuvat aina yleensä silloin, kun on töissä. Se on mielenosoitusta, on tylsää olla yksin.
Mietin välillä koiraani katsoessa onnellisuutta. Onko se onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Voisinko tehdä jotain toisin? Se on riippuvainen minusta, annanhan sille kodin ja ruokaa, ulkoilutan päivittäin useita kertoja. Jos se osaisi puhua, mitä se sanoisi minulle? En tiedä, onko itsekästä sanoa, että mielestäni koirallani on hyvä elämä. Se saa elää koiran elämää.
Kommentit
Lähetä kommentti